Aluksi tulipaloja hillittiin pakkopalokunnan voimin
Suomen ensimmäinen vapaapalokunta on perustettu vuonna 1838 Turkuun. Malli toimintaan saatiin Ruotsista. Perustamistoimiin johtivat lukuisat onnettomuudet, joiden seurauksina huomattiin karvaasti, että tulipalon hallinta ei suinkaan ollut helppoa. Tulipalojen hallintaan olisi tarvittu järjestäytyneisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Rakennukset – usein puurakenteiset – oli tuolloin rakennettu tiiviisti vierekkäin, ja jos tuli pääsi irti, levisi se nopeasti koko kortteliin ja jopa koko kaupunkiin, saaden aikaan laajaa tuhoa.
Sammutustoimia suoritettiin pakkopalokunnan voimin. Sen toimintaa säätelivät kaupunkien omat palojärjestykset. Pääpiirteittäin se määräsi jokaisen asukkaan velvollisuudesta osallistua sammutustoimiin, sekä mitä sammutusvälineitä kullakin tuli olla käytettävissään. Kuten ämpäri tai vastaava väline, isoissa taloissa hevonen veden kuljetukseen.
Tulipalon syttyessä tavoitteena oli pakkopalokuntien aikaan pelastaa vain se, mitä pelastettavissa oli. Tulta sammutettiin ämpäriketjuilla, ja se levisi usein hallitsemattomasti suunnitelmallisuuden sekä kunnollisen sammutuskaluston puuttuessa. Tulen tieltä oli lupa raivata jopa taloja pois, jotta estettäisiin laajemmat tuhot, ja seuraukset olivat aina tuhoisat.
Vapaapalokuntatoiminta rantautui Suomeen v. 1838
Ruotsista saadun mallin mukaisesti perustettiin siis ensimmäinen vapaapalokunta Turkuun. Toiminnan tavoite oli aluksi lähinnä ideologinen, ja sanassa vapaaehtoinen oli mukana vastalause pakkopalokunnille. Vapaapalokuntaan kuuluminen korvasi pakkopalokuntaan kuulumisen velvollisuuden. Vapaapalokunnan jäsenet olivat aluksi lähinnä virkamiehiä ja käsityöläisiä, yhtään työläistä ei siihen kuulunut.
Vaikka kyseessä oli vapaapalokunta, oli harjoituksiin osallistuminen pakollista. Tosin velvoitteesta pystyi myös luistamaan rahalla. Jäsenmäärä kasvoi aluksi voimakkaasti, mutta hiipui vuosien saatossa, ja tarvittiin vielä useampi vuosikymmen, ennen kuin vapaapalokunnan toiminta muuttui nimensä mukaiseksi, vapaaehtoiseksi kaikille avoimeksi sammutuksen tukitoiminnaksi.
Turun vapaapalokunnan myötä myös Helsingissä syntyi halu toiminnan perustamiselle. Mutta Venäjän alaisuudessa toimivan maan ilmapiirin muuttuessa kansallismielisyyttä varovaksi siirtyi käytännön toteutus vuosikymmeniä eteenpäin. Helsinkiin ehdittiinkin perustaa maan ensimmäinen vakituinen palokunta vuonna 1860, ja sitä tukemaan perustettiin sitten myös vapaaehtoinen palo- ja pelastuskunta vuonna 1864.
Kun pakkopalokuntatoiminta lakkautettiin ja järjestäytynyt vakituinen palokuntatoiminta alkoi, alkoi vapaapalokuntatoiminta myös yleistyä nopeasti koko maassa. Vuonna 1908 olikin lähestulkoon jokaisessa Suomen kaupungissa vapaapalokunta. Toimintaan osallistui jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista, mikä oli tuon ajan sääty-yhteiskunnassa poikkeuksellista.